Olen Varpu Rusopuu (entiseltä nimeltäni Löyttyniemi), ekspressiivinen taideterapeutti, psykoterapeutti ja kirjansitoja. Olen myös tieteilijä, väitellyt filosofian
tohtoriksi tutkittuani elämänkerronnan, dialogisuuden, kehollisuuden ja ihmettelyn asenteen kaltaisia
ilmiöitä, jotka ekspressiivisessä taideterapiassa kypsyvät filosofisista pohdinnoista uteliaaksi suhteeksi
luotuun ja luovuuteen.
Olen alkuperäiseltä koulutukseltani lääkäri, suunnittelin aikoinaan erikoistuvani psykiatriaan. Urastani tuli sitten kuitenkin vähän erilainen, vaikka lopulta ilmoittauduin siihen erikoistumiskoulutukseenkin... Taide ja terapia houkuttivat ja koukuttivat, olen onnellinen siitä. Oma ominaislaatuni on sellainen, että tarvitsen sanojen rinnalle muita välineitä kokemani käsittelyyn - välineitä, joilla ilmaistaan, ei selitetä, aina. Tarvitsen värit, konkreettisen tekemisen tunnun, käteni oppivat tekemällä ja samalla oppii pää. Elän oman ominaislaatuni mukaan ja toivon, että se näkyy kykynä kohdata toiset heidän ominaislaatuisinaan. Haluan luoda Kirjavillasta paikan, jossa on helppo olla ja jossa voi kokeilla myös oman mukavuusalueensa ulkopuolelle astumista (sitä astumista tehdään ekspressiivisessä taideterapiassa!), ehkä oppiakseen lisää itsestään, ehkä huvin vuoksi.
Opiskelin kirjansitojaksi (kirjansitojan ammattitutkinto) Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Valmistuin keväällä 2010 ja pian sen jälkeen perustin Kirjavillan. Alun perin löysin kirjansidonnan suorittaessani käsityön taiteen opintoja Ylöjärven työväenopistossa. Käsityön taide, jonka aloitin harrastuksena, käänsi lopulta koko elämäni suunnan. Opin, miten levoton mieli rauhoittuu ja miten sanojen kanssa takkuileva sielu puhuu käsien työllä. Valinnaisina kursseina suoritin kaikki mahdolliset kirjansidontaan liittyvät, joita Kristiina Wallin opetti. Häneltä opin, miten kirjasta tulee taideteos, jossa sisältö ja muoto, sana ja materiaali, kertovat samaa tarinaa.
Ekspressiivisen taideterapian ohjaajaksi opiskelin Muurlan opistossa. Uteliaisuus ja halu kokea taiteen parantavaa voimaa houkuttivat minun Muurlaan, ja vasta matkan varrella tulin tietämään, miten keskeisiä rakkaat tieteelliset pohdintani olivat tässä taideterapiasuunnassa. Tiede, taide ja kertomus, loppujen lopuksi kaikki tulivat yhteen kokemuksessa, jonkavarassa voin ohjata toisiakin ihmettelemään elämää ja itseään.
Lukuvuonna 2013-2014 koulutin Muurlassa ekspressiivisen peruskurssin. Sen jälkeen jatkoin taas matkaani tällä tiellä: aloitin kesällä 2014 ekspressiivisen taidepsykoterapeutin koulutuksen Norjan Drammenissa, jossa taitaa olla tällä hetkellä Pohjoismaiden ainoa yliopiston järjestämä ja samalla virallisen psykoterapeutin pätevyyden mahdollistava ekspressiivisen taideterapian koulutus. Valmistuin kesällä 2018, ja seuraavana keväänä sain Valviralta oikeuden kutsua itseäni psykoterapeutiksi Suomessakin. Opin neljässä vuodessa huikeasti lisää taiteen korvaamattomasta merkityksestä tietään etsivälle sielulle ja traumoista toipuvalle mielelle. Trauman näkökulma on monella tavalla ollut se ajatusten helminauhastani puuttunut palanen, joka yhdistää mielen ja kehon yhdeksi kokevaksi ja tuntevaksi kokonaisuudeksi ja selittää sen, miten taide voi auttaa integroimaan traumaattiset muistot ja eheyttää mielen ja aivojen murtuneisuuden. Miten siitä mikä on särkynyt voi kasvaa kauneus, ainutkertaisen estetiikka, kuten japanilaisessa kintsugi-taiteessa. Lisää tietoa koulutuksesta NIKUTin (Norsk institutt for kunstuttrykk og kommunikasjon) tai yliopiston sivuilta.
Ennen käden käännettäni olin siis tutkinut työkseni kertomuksia - ihmisten, erityisesti lääkäreiden, henkilökohtaisia kertomuksia elämästään ja työstään. Aloitin tutkimukseni 1990-luvun puolivälissä haastattelemalla lääkäreitä, joiden ennustettiin 90-luvun alun lamavuosina jäävän työttömiksi. Lääkärit eivät kuitenkaan kertoneet vain työttömyydestä,vaan he kertoivat opiskelustaan ja työstään osana elämäntarinaa. He kertoivat myös kriiseistä ja käännekohdista, omasta ja läheisen sairaudesta, vammasta tai lapsettomuudesta. Joskus tarinan käännekohdaksi kerrottiin tapahtuma, joka äkkiseltään saattaisi vaikuttaa pieneltä ja arkiselta; vain sitä ympäröivä tarina paljastaa kuulijalle sen merkityksen. Kuten hevosen selästä putoaminen, sitähän nyt sattuu - joskus siitä silti voi jälkikäteen sanoa uuden uran urjenneen... Lue lisää (kertomuksen jatko avautuu uuteen ikkunaan).
Väittelin filosofian tohtoriksi keväällä 2004 (väitöskirjani yhteenveto on julkaistu sähköisenä, voit lukea sen täällä) ja jatkoin tutkimista senkin jälkeen. Vietin vuoden postdoc-ajastani vierailevana tutkijana Uppsalan yliopistossa, Centrum för genusvetenskapissa, jossa olin mukana perustamassa pohjoismaista tutkimusverkostoa. Gender, Body, Health -verkoston monitieteistä joukkoa yhdistää kiinnostus ruumiin ja kulttuurin kohtaamisiin. Olin edelleen kiinnostunut kertomuksista, kertomiseen liittyvistä filosofisista kysymyksistä: miten ihmisen identiteetti syntyy kertomuksena, miten moninainen ja moniääninen kerrottu minuus on, miten kertomus syntyy dialogista ja mahdollistaa dialogin. Ja vielä: miten aineellinen, biologisena prosessina elävä ihmiskeho ilmaisee itseään kertomuksessa, miten kertomus on yhtä aikaa ruumiin ja kulttuurin puhetta.
Kirjoitin ihmettelyn metodista kertomusten tieteellisessä tutkimuksessa. Ihmettelyni perustuu ranskalaisen filosofin Luce Irigarayn ajatuksille. Ihmettelyssä kohtaamme toisen ihmisen tietoisena erilaisuudestamme. Voin koskettaa toista sanoilla ja kertomuksilla, toinen voi koskettaa minua, mutta en voi koskaan tietää häntä tai nähdä maailmaa täsmälleen samoin kuin hän. Sen sijaan voin ottaa toisen ihmisen sanat lahjana, joita tutkailen omassa itsessäni, voin saada häneltä sanoja omalle muutokselleni. Sillä ihmisen minuus ei ole koskaan lopullinen tai valmis, minuus on prosessi ajassa. Ekspressiivisessä taideterapiassa toisen tekemää työtä (kuvaa, kertomusta, liikettä...) katsotaan ihmetellen, ilman tulkintaa. Kuva synnyttää katsojassaan uusia sanoja, tunteita, kokemuksia, jotka voi antaa lahjana työn tekijälle; hän voi ottaa ne vastaan, ehkä niistä kasvaa sielun maaperässä jotakin uutta.